Ted Lasso on Apple TV+ -suoratoistopalvelun syksyn lanseeraus. Uusia sarjoja syntyy eri suoratoistopalveluiden alkuperäissarjoina ja perinteisten tuotantoyhtiöiden toimesta runsaasti, mutta jalkapalloaiheiset – erityisesti Valioliigasta kertovat – fiktiiviset sarjat ovat harvinaisuus. Siksi Vaihtopenkki.com päätti katsastaa Ted Lasson ensimmäisen tuotantokauden.
Sitcomin asetelma on herkullinen, jos kestää kiusallista huumoria tai jopa nauttii siitä. Pesunkestävä jenkki, amerikkalaisen jalkapallon valmentaja Ted Lasso (Jason Sudeikis) saa komennuksen lähteä valmentamaan Lontoossa keskitason suorittajaksi jämähtänyttä kuvitteellista Valioliiga-seuraa AFC Richmondia. Ensimmäisessä pressissä paljastuu, että hän ei tiedä meikäläisestä jalkapallosta tuon taivaallista, vaikka on kyennyt ihmetekoihin Atlantin toisella puolella. Syy hänen yllätysrekrytointiinsa paljastuu kauden edetessä.
Lajia tosissaan hengittäville urheiluniiloille Ted Lassoa ei ole välttämättä tehty, mutta helppoa ja viihdyttävää katsottavaa se on. Huumori on mielenkiintoinen sekoitus hoopoa ilmeilyä ja oivaltavia vitsejä, joista moni kuitenkin myös tylsyy ennalta-arvattavuudessaan. Klassinen käsikirjoitus ei niinkään naurata, minkä tietysti ajattelisi olevan komedian päätarkoitus. Katsojan on kuitenkin vaikea olla tykästymättä kirjaviin ja hyvin näyteltyihin hahmoihin. Tilannekomedian sijaan Ted Lassoa voisi mielellään kutsua draamakomediaksi, jos hahmoissa olisi vielä ripaus enemmän syvyyttä.
Lämpimät hahmot on kuitenkin sujuvasti kirjoitettu. Karikatyyrimäisyyttä ei ole säästelty, mutta sitä ei ole myöskään liikaa, vaan kaikista hahmoista löytyy monia puolia. Etunenässä loistavat ikääntyvä veteraanipelaaja Roy Kent (Brett Goldstein) ja joukkueelle työskentelevä Keeley Jones (Juno Temple). Pääosan esittäjä korjaa potin, mutta on monessa kohtauksessa rajalla boratmaisten maneeriensa kanssa. Hänen olemuksestaan joko pitää tai ei pidä, mutta viimeistään asenne ja luonne kääntävät katsojan Tedin puolelle.
Pelaajien välinen dynamiikka esitetään kohtalaisen todentuntuisesti. Monimutkaisia taktiikkakuvioita ei sarjassa ymmärrettävästi nähdä, eikä sen katsominen vaadi kovinkaan kummoista tietämystä jalkapallosta – miten voisikaan vaatia, kun edes päävalmentaja ei kauden lopulla tiedä, mikä on paitsio. Välillä tulee olo, etteivät sarjan kirjoittajatkaan ole mitään varsinaisia futisfaneja, sillä esimerkiksi pelaajien väliset riidat koskevat toistuvasti enimmäkseen ala-asteelta tuttuja tilanteita, joissa joku pelaaja ei syötä vaan ahnehtii omaan maalisarakkeeseensa täytettä. Eipä sillä, ettei sitä aikuisten tasollakin tapahtuisi.
Urheilusta ei ole helppo tehdä fiktiota, sillä urheilussa totuus on niin monesti tarua ihmeellisempää. Dramaattiset ottelutapahtumat, kuten hurjat nousut viime hetken voittoihin, jotka oikeassa elämässä saisivat fanien sydämen pamppailemaan, ovat fiktiossa usein juustoisia yrityksiä vedota tunteisiin. Ted Lassossa huomio käännetään kentältä pitkälti harjoituksiin ja pukuhuoneisiin, mikä on hyvä ratkaisu. Toki matsejakin päästään seuraamaan, parhaiten finaalissa, jossa joukkue pelaa isoista panoksista. Lopputuloksen jätämme luonnollisesti yllätykseksi.
Suomessa sarja on jäänyt vähälle huomiolle, mihin voi olla tulossa muutos, jos useampi pääsee jatkossa käsiksi Apple TV+ -palvelun suppeaan mutta tyylikkääseen valikoimaan. Valioliigan ystävien joukosta löytyy taatusti heitä, joille sarja voisi olla oma ”kuppi teetä” – vaikka päähenkilö nimittääkin teetä jätevedeksi. Enimmäkseen amerikkalaiseen populaarikulttuuriin syventyneille se tarjoaa myös mukavan annoksen Lontoota ja brittikulttuuria. Jatkoakin on luvassa, sillä vain viisi päivää ensiesityksen jälkeen sarja uusittiin toiselle tuotantokaudelle ja lokakuussa kolmannelle. Vaihtopenkki.com odottaa innolla.